Kamppailulajien historiaa
Tiivistäminen on vaatinut rajuja yksinkertaistuksia, jotka eivät aina tee oikeutta lajien ja tyylisuuntien koko kirjolle ja monipuolisuudelle. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa perehtyä kamppailulajien maailmanhistoriaan, tai johonkin suppeampaankin teokseen.
Kamppailutaitoja on harjoiteltu ympäri maailman sodankäynnin, itsepuolustuksen ja joskus viihteenkin tarpeisiin (gladiaattoritaistelut). Esimerkkinä eurooppalaisista kamppailutaidoista mainittakoon muinaisen Kreikan pankration, nyrkkeilyä ja vapaapainia yhdistävä laji, jossa kiellettyä oli vain sormen työntäminen silmään ja pureminen. Tiedämme esimerkiksi että vuoden 648 eaa. (yli 2660 vuotta sitten) pankration-mestari oli Lygdamis Syrakuusalainen.
Pankration-ottelu kreikkalaisessa ruukussa. Lähde: N.S. Gill, About.com [CC BY 2.0], Wikimedia Commons:in kautta.
1900-luvulla nyrkkeilyn ja kreikkalais-roomalaisen painin ohella tunnetuimpia kamppailulajeja Euroopassa ovat olleet kiinalaista ja japanilaista alkuperää olevat lajit (kuten karate ja judo), sillä ampuma-aseiden keksiminen oli vähentänyt euroopassa mielenkiintoa vanhoihin taitoihin. Japanissa miekkailu ja tarve puolustautua aseettomana miekkamiestä vastaan sen sijaan jatkui 1800-luvun loppuun saakka. Tieto näistä itsepuolustustaidoista kulkeutui läntiseen maailmaan, missä viihdeteollisuudella oli osansa itämaisten lajien popularisoimisessa.
Japanin eteläpuoleisilla saarilla harjoiteltiin Okinawalaista kamppailutaitoa joka perustui lyönneille ja potkuille ja joka oli saanut vaikutteita kiinasta, perimätiedon mukaan naisen kehittämästä lajista (Fujian White Crane). Näistä muodostui Okinawalainen itsepuolustuslaji To-de (tai tode jutsu), johon liittyi myös aseiden käsittelyä (kobudo). Laji levisi Japaniin ja sen nimen vaihdossa karateksi 1932 sekä lajin muokkaamisessa koulu- ja yliopistoliikuntaan sopivammaksi oli Gichin Funakoshilla, Shotokan -karatekoulun perustajalla, keskeinen rooli. Yhdysvaltain sotilaiden mukana tieto karatesta levisi yhdysvaltoihin ja viihdeteollisuus otti mystisestä itämaan lajista kopin 1970- ja 1980-luvuilla. Saimme nauttia suuresta määrästä viihdyttäviä leffapotkuja ja viimeaikoina myös showpainista.
Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä. Englantilainen rautatieinsinööri ja itsepuolustuslajien harrastaja Edward William Barton-Wright toi Japanissa oppimansa ja muutaman vuoden harjoitelleensa ju jutsun englantiin 1898 (katso myös englanninkielisestä wikipediasta). Ju jutsu oli vanha japanilainen heittoja, nivellukkoja ja kuristuksia hyödyntävä taistelutaito, joka toimi pelkkiä iskuja ja potkuja paremmin panssaroitua samuraita vastaan. Barton-Wright kehitti siitä ju jutsua, englantilaista nyrkkeilyä, ranskalaista Savatea ja sveitsiläistä keppitaistelua yhdistelevän bartitsun. Lajia ei montaa vuotta opetettu julkisesti, vaikka huhuttiin että sitä olisi opetettu yksityisesti parikymmentä vuotta. 1950-luvulla Lontoon Budokwai -judokerho (1918-) esitteli Barton-Wrightin alan Eurooppalaisena pioneerinä.
Judon perustaja opiskeli soveltavaa ju jutsua
Judon perustaja Jigoro Kano joutui 14-vuotiaana Tokiossa englantilaisessa koulussa koulukiusatuksi ja halusi sen tähden oppia ju jutsua. Ju jutsu ei ollut länsimaistuvassa ja samuraijärjestelmän jo lakkauttaneessa Japanissa enää kovassa huudossa, ja opettajan löytäminen oli vaikeaa. Moni kieltäytyi. Lopulta kouluttaja löytyi: Taistelutaitokouluttajan uralta pois pakotettu Fukuda Hachinosuke piti uuden toimensa ohessa pientä yhdeksän maton salia. Oppilaita oli vain viisi. Hän opetti Jigoro Kanolle ju jutsua ja painotti nimenomaan sovellettavuutta (randori) formaalimman harjoittelun (kata) sijaan. Myöhemmin Jigoro Kano kehitti oppimansa pohjalta judon, pehmeän tien. Judo levisi maailmalle, esimerkiksi Lontooseen, mihin perustettiin judoseura 1918 (ks. myös Bartitsu Lontoossa), ja siitä tuli suosittu kilpailulaji, jopa Olympiakisojen liikevoittoa lisäämään. Viime aikoina kilpajudosta on karsittu pois sellaisia tekniikoita, joista aiheutui turhan paljon loukkaantumisia.
Aikidon perustaja kehitti ju jutsusta pasifistisen version
Aikidon perustaja Morihei Ueshiba koki uskonnollisen herätyksen silloin uuteen japanilaiseen uskontoon, joka ei ollut Japanin hallinnon mieleen, koska yhtenä uskonkappaleena oli se, että nykyinen keisarisuku periytyi Japanin alkuperäiset perustajat pettäneestä henkilöstä. Oli miten oli, Morihei Ueshibasta kasvoi pasifisti ja hän harjoitteli ju jutsua kehittäen siitä oman näköisensä version, aiki-jujutsun. Siinä vastustajaa ei vahingoiteta. Myöhemmin aiki-jujutsusta tuli aikido.
Brasilialainen ju jutsu ja lukkopaini
Brasiliassa judosta edelleen kehitettiin brasilialainen ju jutsu yhdistelemällä judoa ja vanhaa ju jutsua. Ympyrä on sulkeutunut, tai sanokaamme että spiraaliin taisi tulla jälleen kierros lisää. Lukkopaini puolestaan on aika samanlaista, kuten Wikipedia kollektiivisessa viisaudessaan kertoo: "Lukkopaini muistuttaa hyvin paljon brasilialaista ju jutsua, mutta siinä ei käytetä ju jutsu -pukua, gi'tä".
Okinawa-te:stä kehittyneitä tyylisuuntia ja lajeja
Kun Okinawan saaren kolme kuningaskuntaa yhdistyivät Ryukyu-kuningaskunnaksi 1477, itsepuolustuslajien harjoittaminen kiellettiin. To-te:n ja Ryukyu kobudon opettamista kuitenkin jatkettiin salassa. Laji perustui paikalliseen aseettomaan taistelutaitoon kiinalaisin vaikuttein, kuten yllä on jo kerrottu. Kahdessa vuosisadassa Shuriin, Nahaan ja Tomariin syntyi kolme hieman erilaista tyyliä: Shuri-te, Naha-te ja Tomari-te. Shuri-te oli suoraviivaisempaa kun taas Naha-te painotti kiertoliikettä. Yhdessä näitä kolmea tyyliä kutsuttiin nimikkeellä Tode tai Tode jutsu. Tode levisi Okinawalta Japaniin kun Ryukyun kuningaskunta liitettiin Japaniin 1879 ja Okinawalaisia muutti Japaniin työtä etsimään. Gichin Funakoshi käänsi lajin nimen ja termit Japaniksi ja edisti yliopistojen karateseurojen perustamista. Vuoden 1926 jälkeen karatea alettiin opettaa Japanissa systemaattisesti.
Shito-ryu, 1934
36 vuotta Barton-Wrightin Bartitsun (1898) jälkeen, ja 16 vuotta sen jälkeen kun ju jutsusta kehitetty Judo oli jo levinnyt Japanista Englantiin ja Lontoon Budokwai judokerho (1918-) oli perustettu, perusti Kenwa Mabuni karaten Shito-ryu -tyylisuunnan, joka oli yhdistelmä Okinawalaisia taitoja. Mabuni oli syntynyt Shurissa 1889 ja harjoitellut ensin Shuri-te:tä 13-vuotiaasta lähtien (1903-) Anko Itosun johdolla, sitten Naha-te:tä Higaonna Kanryon opastuksella. Mabuni oli kuuluisa valtavasta katojen ja niiden sovellusten tuntemisesta. Hän teki kovasti töitä lajin ja tyylisuunnan popularisoimiseksi. Mabuni opetti lajia poliiseille sekä Shurin ja Nahan koulujen oppilaille Shukokai-tyylisuunnan perustaja Chōjirō Tani oli hänen paras oppilaansa.
Wado ryu, 1934
Wado ryu -tyylisuunnan perustaja Hironori Otsuka aloitti ju jutsun harjoittelemisen äitinsä sedän, Tuchiura-klaanin taistelutaitojen pääopettajan luona 1897. Myöhemmin hän harjoitteli Shotokanin perustaneen Gichin Funakoshin kanssa ja oli hetken Shotokanin pääopettaja, kunnes rekisteröi oman tyylisuuntansa "Shinshu Wadō-ryū Karate-Jūjutsu".
Otsuoka halusi realistisempaa karatea kuin oli Okinawalainen kataan perustuva harjoittelu. Harjoitteluun piti saada hyökkäämistä, puolustamista ja liikkuvuutta. Tämän saavuttaakseen hän yhdisti ju jutsun ja karaten ja loi Wado ryu -tyylisuunnan. Siihen sisältyi kuitenkin yhdeksän kataa, ja hän opetti itse useampaakin.
Shukokai, 1940-luku
Chōjirō Tani kehitti oppimaansa edelleen ja loi omanlaisensa tyylin karatea, Shukokain. Se perustui kehon mekaniikan analysointiin ja suhteellisen korkeisiin asentoihin. Lisäksi iskuihin ja potkuihin lisättiin "double hip twist" eli suoritusten alkuun lisättiin pieni lantion lihasten esijännitys/viritys jotta suoritus saadaan lähtemään ikäänkuin pompusta. Näin suorituksiin saatiin enemmän nopeutta ja voimaa.
Sankukai, 1971, Pariisi
Yoshinao Nanbu syntyi 1943. Hänen isänsä oli 5 dan judoka ja jo viisivuotiaana Nanbu oppi judoa isältään sekä hieman myöhemmin kendoa sedältään. Opiskeluaikanaan hän harrasti Shukokai-karatea yliopistolla opettajanaan Tani. Nanbusta tuli menestyksekäs Shukokain opettaja Euroopassa.
Nanbu kehitti uuden Sankukai-tyylin, jossa shukokain tapaan analysoidaan kehon mekaniikkaa mutta myös korostetaan väistöjä, myötäileviä torjuntoja ja liikkeen jatkuvuutta. Liikkeen jatkuvyys ja pyörivyys poistaa suorituksia hidastavat pysähdykset. Suorituksia tehdään luonnollisesti molemmilla käsillä ja jaloilla. Tässä tyylin historiaa englanniksi. Myöhemmin Nanbu tuotteisti karatea itsensä mukaan nimetyksi Nanbudoksi.
Aatteellisia linjaeroja
Nanbu olisi halunnut 80-luvulla seuraltamme ison vuosimaksun sekä lisäksi jokaiselta jäseneltämme vuosimaksun Sankukai-tyyliin kuulumisesta. Maksoimme kuitenkin vain leirien vetämisestä. Näkemyksemme on tältä osin Wado ryun perustajan linjoilla: karate (ja ju jutsu) kuuluu kaikille, eikä tekniikoita tai tekemisen tapaa saa omia. Toki palveluista maksetaan, kun rahalle saadaan vastinetta.
Sankukai Suomessa, Freestyle Combat
Rolf Koivumäki aloitti harjoittelemalla Wado-ryu karatea, otti sitten rinnalle judon, mutta siirtyi lopulta pelkkään karateen opetellen muun muassa paljon Shotokan-katoja. Karaten opettamisen hän aloitti suunnilleen 1969 ja perusti oman seuran 1979. Seuran nimeksi valikoitui tuolloin suositun tyylisuunnan nimi Sankukai.
Harjoitellessaan Nanbun harjoituksissa, sai Koivumäki usein näyttää mallia, koska teki asiat hieman toisella tavalla ja voimakkaammin.
1990-luvun alussa harjoiteltiin Turun Sankukaissa vielä katoja. Sittemmin katan harjoittelu on kokonaan korvattu käytännönläheisemmällä pariharjoittelulla (randori). Myös pariharjoitusten sisällöt ovat vuosikymmenten mittaan hioutuneet. Harjoitteluun on lisätty paljon judostakin tuttuja hallintaotteita, kuristuksia ja nivellukkoja ja iskujen ja potkujen voimakkuuteen kiinnitetään paljon huomiota.
Tekeminen on modernia realistista itsepuolustuksellista karatea ja ju jutsua. Säkkitreeni, lukkopaini ja vapaaottelu nähdään luontevina osina realistista kamppailulajia. Turhia kliseitä on karsittu.
Nanbun luovuttua Sankukain kehittämisestä olisi Turussa voitu jatkaa Finnish Sankukai ryu -nimellä, mutta sekaannusten välttämiseksi ja ymmärrettävyyden takia valittiin kuvaavampi Freestyle Combat Karate-Jujutsu.
Lähde: Wikimedia: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Estilos_y_escuelas_de_Karate.jpg
Kamppailulajit Suomessa
Varhaisin suomalainen sanomalehtiartikkeli ju jutsusta vuodelta on 1904: Jujutsu-taktik. Lehdessä kerrotaan Tokion suuresta ju jutsu -koulusta sekä siitä miten ju jutsussa vastustajaa vastaan ei käytetä omaa voimaa, vaan hyökkääjän liikettä hyödynnetään häntä itseään vastaan. Mielenkiintoista luettavaa on myös Suomen urheilulehti, numero 2 (1.3.1908): Jujutsu eli Yawara. Juttu jatkuu tästä.
Lainaus: "Judon harrastustoiminta käynnistyi vuonna 1954, kun japanilainen lähetystösihteeri Shigemi Tagami, joka oli myös kokenut judo-opettaja, ryhtyi opettamaan lajia. Suomen judoliitto ry perustettiin neljä vuotta myöhemmin, ja se oli samalla ensimmäinen Suomessa perustettu budojärjestö. Toinen Suomeen tullut budolaji oli karate. Lajin harrastaminen käynnistyi asteittain 1960-luvulla. Ensimmäinen karateseura Wadokan perustettiin Helsinkiin vuonna 1967, ja Suomen karateliitto ry syntyi kaksi vuotta myöhemmin." Lähde: "Japanilaiset budolajit kansalaisuuteen kasvattajina", Mika Levy, Kasvatus & Aika 4 (2) 2010, 27-42
Turun ensimmäinen alan yhdistys oli Turun judoseura (1962-1972), myöhemmin Turun Budokwai (1972-), jossa on vuosikymmenten mittaan vaihdeltu lajeja ja josta moni on lähtenyt perustamaan omia laji- ja tyylisuuntakohtaisia yhdistyksiään. Sankukai ry on näistä yksi.
—R.S.—